Zeldalandia - The Legend Of Zelda: Twilight Princess Arvostelu

Arvostelija: Jari Peltonen
Pelityyppi: Seikkailu- ja roolipelit
Julkaisija/kehittäjä: Nintendo
Laitteistovaatimukset: Nintendo Wii
Testattu: Nintendo Wii
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Gamecube

Kahden euron kysymys kuivassa tietovisailussa: mikä firma tekee Pelejä ihan siis, ei jumankeuta, Godzillan kokoisella peellä?

Myönnän kernaasti yli yhdeksänkymmentä pistettä pelille, jos se on tuore, laadukas ja viihdyttävä, kertoo hyvän tarinan, on audiovisuaalisesti päänräjäyttävä kokemus, tai jotain muuta tällaista. Mutta sitten tulee Nintendo ja Twilight Princess. Peli on kopio edeltäjistään, graafisesti keskinkertainen, eikä ohjauspuolikaan edusta mitään täydellisyyden multihuipentumaa. Ja silti paketti tuntuu olevan puhtaan pelaamisen ilon kannalta aivan omalla tasollaan melkeinpä kaikkiin arvostelu-urani peleihin verrattuna. Maailmalla Wiin lippulaivapeliä on kunnioitettu toinen toistaan korusanaisemmilla arvosteluilla, tässä on yksi lisää.

Sutena seikkailuun

Pitkä on sankarin tie.

Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että Twilight Princessin tarina on erinomainen. No, "asianmukainen" olisi ehkä oivempi sana. Nääs kun Nintendo tekee Pelejä. Nintendon tarinat ovat yksinkertaisia ja palvelevat ennen kaikkea sitä, että interaktiiviset elämykset tarjoavat vaihtelevia haasteita. En aio paljastaa tärkeitä juonenkäänteitä, mutta niistä perinteisistä voisin kansaa muistuttaakin. Tapaamme jälleen uuden Linkin, suippokorvaisen maajussinuorukaisen, joka ajautuu erinäisiin ongelmiin. Hetikohta hän saa tietää olevansa oman aikansa legendojen valittu, joten ei muuta kuin vihreä pipo ja minihame ylle ja maagisia megaesineitä metsästämään, sillä se suuri pahuus pyllähtää. Twilight Princessin omista juonielementeistä tärkein on iltahämärä (twilight), joka on ominut suuren osan Hyrulen satuvaltakunnasta. Iltahämärän aavemaisissa maisemissa elävät muuttuvat eräänlaisiksi puolikuolleiksi, kun Linkistä itsestään taasen tulee iso paha susi. Kun näin pääsee ensi kerran käymään, tapaamme ilkikurisen ja kertakaikkisen herttaisen goottipehmolelun Midnan, joka alkaa avustaa Linkiä omista enemmän tai vähemmän hämäristä syistään...

Midna on tässä, vaan missä myydään Twilight Princess -action-figuureja?

Ensihetket lähes viiteenkymmeneen tuntiin venyvästä matkasta vietetään rauhallisissa maisemissa harjoitellen tärkeimpiä ominaisuuksia, kuten miekkailua, tähtäämistä ja ratsastusta. Uusi ihmeellinen wiimote & nunchuk -kombo paljastuu heti toimivaksi pelivälineeksi. Miekkailu on yhden napin rämpytyksen sijaan kapulan summittaista heiluttamista. Kaikki kätevät ja tyylikkäät, seikkailun mittaan opittavat erikoisliikkeet vaativat yhä nappiyhdistelmien käyttöä. Wiimote tunnistaa pienetkin liikkeet, mutta toisaalta kukaan ei kiellä huitomasta sillä niin maan pirusti, jos ja kun tunnelma sattuu viemään mukanaan. Wiimotella tähtääminen, sanotaanko vaikkapa jousipyssy kädessä hevosen selästä, on viimeisen päälle tyylikäs kokemus verrattaessa sekä padi- että hiiriohjaukseen. Vaikeustason kasvaessa hiki virtaa, kun tähtäimen vakaus on suoraan riippuvainen omien käsien liikkeistä. Linkin liikuttamista lelumaisen nunchukun tatilla en pitänyt erityisen silkkisenä kokemuksena, turmaan kun tuli käveltyä keskimääräistä useammin. Peli on onneksi armelias, eikä vaikeita kohtia joudu selvittämään kahta kertaa.

Menossa maailmalla

Seikkailun juoniosuus on hyvin suoraviivainen varsinkin alussa. Aina on selvää minne pitää mennä ja mitä kautta. Välillä ollaan perinteisen kyvykäs ihminen ja välillä tämä susi, jolla on apunaan käpälät, aistit ja Midna-maagi selässään. Vähitellen pelimaailma kasvaa ja pian pelaaja huomaakin viettäneensä tuntikausia pelkän tutkimusmatkailun ja sivutehtävien merkeissä. Hyrule ei lakkaa yllättämästä. Link voi vaikka etsiskellä perinteisiä sydämenpalasia (energiapäivityksiä) järven pohjasta juuri saamillaan rautasaappailla, nousta pintaan, joutua väijytykseen ja selvitä siitä niin sankarillisesti, että lähistöllä tarkkaillut naikkonen värvää hänet laskemaan koskea kanootilla ja ampumaan tukoksia räjähtävillä nuolilla. Minipelejä ja etsittävää tavaraa on enemmän kuin varsinaisen seikkailun lomassa jaksaa harrastaa. Wiimote tekee sellaisestakin kammottavuudesta kuin kalastamisesta kokeilemisen arvoista askartelua.

Iso on peikko, mutta hyvät ovat monotkin.

Zeldoja kutsutaan joskus roolipeleiksi, mikä on suuri loukkaus, jos roolipelillä tarkoitetaan Final Fantasyn tapaista välivideoiden seuraamista taistelujen välissä. Zeldassa tehdään asioita. Ympäristöpuzzleja on loputtomat määrät. Suurin osa ratkaisuista on päivänselviä, mistä huolimatta tehtävien suorittaminen - se tekeminen - on aina hauskaa. Erikoisesineillä on kiitettävästi käyttötarkoituksia: esimerkiksi mainituilla kengillä ei vain kävellä järvenpohjassa, niillä astellaan myös magneettisilla seinillä ja katossa, annetaan Linkille lisää massaa painiotteluissa, taistellaan tuulta vastaan ja painetaan alas jumissa olevia vipuja. Perinteisten bumerangien ja jousipyssyjen ohella Link saa pelin myöhemmissä vaiheissa eksoottisempia työkaluja, joiden ansiosta kokemus pysyy tasaisen tuoreena. Pieni ja tärkeä osa ongelmista pistää pelaajan hoksottimet ja luovuuden kovalle koetukselle, ja sanonpa, että jopa aikaisempia Zeldoja paremmin. Twilight Princess lienee ensimmäinen pelaamani peli sitten vanhojen LucasArts-seikkailujen, jossa puolihullulta tuntuva idea voi osoittautua ainoaksi tavaksi edetä.

Seikkailun kohokohtia ovat tunnetusti luolastot, joissa tunnelma kohoaa hiljalleen Linkin etsiessä uutta esinettä ja avainta pomohahmon huoneeseen. Twilight Princessin luolastot turvautuvat nimellisesti kliseisiin teemoihin, mutteivät jää niiden orjiksi: on vain puolitotuus, että vesiluolastossa uidaan ja tuliluolastossa on laavaa. Jääluolaston toteutus on jopa huvittavan erikoinen kaikessa loogisuudessaan. Luolapomot ovat tuttuun tyyliin isoja ja rumia, mutta kaatuvat tällä kertaa jopa hämmentävän helposti, kun kunkin jujun ymmärtää. (Jos ymmärtää: vesipalatsin pomon kanssa painin naama punaisena tunnin, ennen kuin sain onnitella itseäni paitsi sisusta, myös sisukkaasta typeryydestä.) Viimeisiä koitoksia lukuun ottamatta pomotaistelujen on selvästi tarkoitus toimia elokuvamaisen näyttävinä kliimakseina, ei niinkään haasteena.

Miekkailu on muutakin kuin vuoroin murjomista.

Twilight Princess on pääsääntöisesti hyvin helppo peli, jota ei kuitenkaan koskaan pelata silmät kiinni, niin kuin aivan liian montaa peliä tänä vuonna. Viholliset osaavat ennen pitkää torjua perushyökkäykset, joten erikoisemmat miekkailuliikkeet ovat oikeasti tarpeellisia - toisin kuin Zelda: Wind Wakerissa, jossa opettelin puolet liikkeistä vasta loppupomon kanssa sparratessani. Vain muutamia toiminnallisia hetkiä voi kutsua aidosti haastaviksi. Eräs suojelutehtävä, jossa Linkin on tehtävä kolmea asiaa yhtä aikaa hevosella ratsastaessaan, on luultavasti hirmuisin mittelö, josta olen tänä vuonna hengissä selvinnyt. Silloinkin kun pelaaja luulee että kyse on toiminnasta, on kyse yhä ongelmanratkaisusta. Peliä aloittelevia neuvon luottamaan Nintendon arvostelukykyyn: jos omat refleksit eivät tunnu riittävän etenemiseen, on lähestymistapa luultavimmin väärä.

Kaunis uni

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka teorian mukaan edellisen Zeldan piirroselokuvamainen ilme oli nappivalinta ja veneteema nerokas. Twilight Princess näyttää realistisemmalta ja sen keskiaikaa mukailevat haltijamaisemat ovat perusteiltaan tuttuja tuhannesta muusta pelistä. Ei uusinkaan Zelda silti muihin peleihin sotkeennu, vaan rikas mielikuvitus puskee esiin näennäisten kliseiden alta. Link itse on tarkoituksella mykkä ja persoonaton puunaama, mutta Midna ja muutama muu sivuhahmo säteilevät persoonallisuutta. Tarinankerronnan mestari Nintendo ei ole, mutta tunnelmaa talossa osataan luoda harkituin siveltimenvedoin. Mystiset menninkäiset levittävät keijukaistunnelmaa ja murheelliset mummelit melankoliaa, pölvästin posteljoonin tapaisten riemuidioottien vetäessä suuta banaaniksi. Synkimmätkin jutut Zelda-pelissä ovat aina lapsille sallittua sorttia, mutta intensiivisyydestä ei tingitä tippaakaan.

Iltahämärän aavemaisia tunnelmia.

Graafisesti peli on hyvin epätasainen siinä mielessä, että kehnoimmillaan se näyttää kauniilta pleikkaripeliltä ja muutamana tehosteilla ehostettuna hetkenä aivan fantastiselta. Vesi on kaunista, maasto on kulmikasta ja sitä rataa. Jos kiteytetään kysymykseksi se, että viitsiikö tällaista touhua katsella uuden sukupolven konsolilla, niin vastaus on ehdottomasti kyllä. Jos pelin kauneus tuo joskus mieleen itsensä Hayao Miyazakin elokuvat, on melko sama, paljonko on koneessa muistia ja onko prosessorilla tunteet ja tietoisuus. Nintendon suoranaisena protestina pelimaailman teknistä kehittymistä vastaan tämänkin Zeldan dialogi on pelkkää tekstiä, mikä ei puristeja häiritse, päinvastoin. Midna mutisee ihmeellisiä höpönlöpömanauksiaan ja muutkin tyypit päästävät pari murahdusta, mutta siinä se. Lumoavan kaunis musiikki rakentaa tunnelman mitä äänimaailmaan tulee. Aistillisen onnistuneita ovat myös erinäisten yksityiskohtien läheisyydestä vihjailevat äänitehosteet.

Pelimaailman "Kuninkaan Paluu"

Tässä arvostelussa, kuten huomatakseni monessa muussakin, on tarkoituksella jätetty paljon kertomatta. Twilight Princessistä ei tarvitse tietää paljoa muuta, kuin että se on todennäköisesti vuoden paras peli. Konsolin löytäneet fanit ovat sen jo ostaneet, uusille pelaajille se on pakollista yleissivistystä ja kaikki sarjan kolme vihaajaa voivat vaikka kerääntyä kimppaan ja itkeä yhdessä elämäänsä. Twilight Princess ei aliarvioi pelaajaa, vaan päinvastoin muistuttaa pullamössökansaa siitä, miten hyvä voi olla peli, joka ei muuta yritä olla kuin peli. Wiin ohjainten mahdollisuuksien esittelyyn se ei sovellu, mutta onpahan todistettu, että perinteinen seikkailu toimii Wiillä siinä missä muillakin koneilla. Twilight Princess rokkaa varmasti GameCubellakin, mutta saa Wii-versio nyt ainakin yhden lisäpisteen siitä, että kun olin vähällä kuolla ihan fyysisenä Suomen kansalaisena, osuin ihan, ihan oikeasti demonilintuun nuolella hevosen selästä... Wii!

Jari Peltonen
Peliplaneetta.net