Zeldalandia - The Legend Of Zelda: The Wind Waker

Arvostelija: Mikko Heinonen
Pelityyppi: Seikkailu- ja roolipelit
Julkaisija/kehittäjä: Nintendo
Laitteistovaatimukset: GameCube, moninpeliin GBA + linkkikaapeli jokaiselle pelaajalle
Testattu: GameCube, GBA SP
Arvosteluversio: Myyntiversio

Nintendon GBA:n ja Gamecuben voi kytkeä toisiinsa kaapelilla. Tämä alkaa nyt käydä kaikille selväksi, mutta vielä toistaiseksi ovat olleet vähissä varsinaiset hyvät syyt tehdä niin. Animal Crossingissa pääsee saarelle, Final Fantasy: Crystal Chroniclesissa taas voi pelata kavereiden kanssa keskinkertaista Diablo-kloonia. Nyt tarjotaan sitten uutta Zelda-peliä, joka on oikeastaan kuin vanha Zelda-peli, jossa voi pelata Linkillä, joka on oikeastaan neljä Linkiä, ja muutenkin homman käsittäminen vie oman aikansa.

Kyseessä on siis jälleen uusi nelinpeli, jonka pelaaminen ei onnistu ilman GameBoy Advanceja muuten kuin yksin. Jokainen pelaaja saa GBA:sta oman statusruutunsa, ja aina välillä pelin tapahtumatkin siirtyvät TV-ruudulta pikkunäytölle.

Hurjat Hurylessa

Nelistään sujuu vaikka ruohonleikkuu.

Pelissä on kaksi pelitilaa, Hurylean Adventure 1-4 pelaajalle ja Shadow Battle 2-4 pelaajalle. Käytännössä siis yli puolet pelistä menee täysin hukkaan, ellei käytettävissä ole ainakin kahta GBA:ta kaapeleineen. Armollisesti pakkaus sisältää sentään yhden linkkikaapelin.

En valitettavasti omista kuin yhden GBA SP:n, eikä kavereillani taas ole sen enempää linkkikaapeleita kuin SP:itäkään, vanhalla GBA:lla taas kukaan ei suostu enää pelaamaan, joten joudun keskittymään arvostelussani Hurylean Adventureen yksinpelinä. Moodi muistuttaa ulkonäöltään Super Nintendon Zeldoja ja ilmeisesti GBA:n Four Swordsia, jota en itse ole pelannut.

Yksin pelaajan valinnanmahdollisuudet ovat vähissä.

2-ulotteinen ylhäältä kuvattu grafiikka ei ole todellakaan kovin vaikuttavan näköistä, mutta hyvänä puolena pelikentän tapahtumia on helppo seurata. Peli koostuu yksittäisistä kentistä, joiden välissä voi tallentaa pelin. Kenttien sisällä taas liikutaan yksittäisissä sokkeloissa. Tarkoituksena on kerätä voimakristalleja, joilla Linkin miekka palautuu entiseen voimaansa ja ilkeä varjoherra voidaan lyödä.

Jakomielistä menoa

Homman twisti tulee siinä, että Linkejä on neljä. Siis vaikka pelaisi yksin, ohjattavana on kolme muutakin pikkumiestä. Kentät onkin rakennettu niin, että vain yhdellä hahmolla pelaaminen olisi mahdotonta; usein täytyy siirrellä kiviä, heitellä muita rotkojen yli tai taistella porukassa. Tällöin on osattava ottaa käyttöön oikeat muodostelmat, jotka valitaan päätynapeilla.

Muodostelmien lisäksi pelissä ei sitten juuri liiemmin uutta ole. Kentät etenevät ruutu ja ongelma kerrallaan, välillä ollaan hetki jumissa ennen kuin opitaan taas seuraavan pulman ratkaisu. Toisinaan Linkit putoavat esim. kuoppaan, jolloin peli siirtyy GBA:n ruudulle. Efekti oli kohtuullisen huvittava, kun vieraita saapui juuri peliä pelatessani: TV on mustana, kaiuttimista kuuluu epämääräistä kolinaa ja minä näprään GBA:ta sylissäni.

Onko minusta moneksi?

Suurin kysymys tähän peliin liittyen on tietenkin se, että pitäisinkö tästä pelistä enemmän, jos minulla olisi paljon varakkaita ystäviä joiden kanssa pelata tätä yhdessä. Se olisi tietysti helppoa, koska en pitänyt Zeldasta tällaisenaan juuri ollenkaan.

Lamppu helpottaa kummasti tunnelitötöilyä.

Ei tämä nyt vaan ole laitaa, että suloisella Gamecubella pelataan jotain simppeliä 2D-säätöä. Eikä se grafiikkakaan haittaisi, mutta kun koko peli jotenkin huutaa 90-luvun alkua niin kovaa että pahaa tekee. Parhaimmillaan Nintendon peleissä on sellainen tietty "oi, tällaistakin voi tehdä" -tunnelma, mutta tästä se loistaa poissaolollaan, korvautuen korkeintaan "voi, taasko" -fiiliksellä. GBA:n käyttö yksinpelissä on pelkkä markkinointikikka, pelasin paljon mieluummin Cuben ohjaimella, ja jos moninpelissäkin valjut statistiikkaruudut jäävät ainoaksi hyödyksi noin 130 euron sijoituksesta per pelaaja on todella vaikea nähdä, miksi neljää pelaajaa ei voisi tukea yhdellä ruudulla. Yksin pelaaminen taas on jo tarpeettoman hankalaakin jatkuvan hahmosäädön vuoksi.

Voimanjyvien keräily on kaiken keskipiste.

Oli aika vaikea uskoa, että peli olisi oikeasti näin ankea, kun se kuitenkin on julkaistu Zelda-nimellä ja tuotu markkinoille kohtuullisella metelillä. Niinpä oli tukeuduttava ystävääni Googleen, joka tavalleen uskollisena kertoi napin painalluksella, että ilmeisesti Four Swordsin moninpeli onkin paras asia sitten paahtoleivän ja jättää FF Crystal Chroniclesin kirkkaasti varjoonsa. Hienoa heille, joilla on siihen varaa.

Yksin olet sinä ihminen

Jos ei GBA:ta ole, ruutu ottaa sen roolin.

Minä olen kuitenkin sen verran vanhakantainen, että pelkkä moninpeli ei voi olla pelin käsittämättömän suitsutuksen peruste, etenkin jos se on toteutettu tavalla joka edellyttää merkittäviä laitteistohankintoja. Yksinpelinä Four Swords on sen verran haukotuttavan pitkäveteinen ja yllätyksetön näpräyskokemus, että kyllä nelinpelissä saakin sitten manna valua taivaasta että jotkut Metacriticissä näkemäni yli 90 pisteen hehkutukset ovat ollenkaan oikeellisia.

Mutta, kuten sanottu, GBA SP on myynyt kuin leipää ja onpa niitä GBA "Total Display Darkness" -erikoismallejakin runsaasti liikkeellä. Joten jos sinun kaveripiirissäsi on koneiden ja linkkikaapeleiden keskittymä, saattaa tämä kannattaa koepelata. Muuten saa kyllä olla aika kova Zelda-friikki, että tästä hupia irtoaa.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net